Onnenpäivä

Viime torstaina oli mulle onnenpäivä ja tai ainakin juuri nyt toivon niin. Pääsin tuskallisen kolmen kuukauden odottelun jälkeen vihdoin neurokirurgille leikkausarvioon ja rukouksiini vastattiin,
minut leikataan kiireellisenä kolme viikon kuluessa. Luojan kiitos.

Tätä tilannetta edeltää noin 3 vuoden ajanjakso, jossa olen mennyt ylös alas niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt on aikaa purkaa sitä.Jos tunnet minut, tutustut ehkä minussa aivan uuteen puoleen tai jos kärsit samasta vaivasta, toivon voivani olla vertaistukena tässä helvetillisessä vaivassa.

Palataanpa siihen mistä kaikki alkoi. Toki kaikkea en millään muista, mutta ihan ensimmäinen iskiakseni oli  kun olin 16-17. Esikoiseni oli tuolloin 1/2-vuotias ja heräsin yhtenä aamuna aivan järkyttävään selkä- ja jalkakipuun. Lääkäri antoi tuomioksi iskiaksen ja muistan että sanoin hänelle sen olen mummojen vaiva ja hän naurahti, että me rapistutaan nykyään niin nuorena.
Todellako? Kun menin kotia, olin postin mukana saanut Yvec Rocherilta kirjeen joka sisälsi näytteen ryppyvoidetta. Mietin, rapistun nuorena tosiaan.Heh.
Mitään mielikuvaa ei ole kuinka vaiva aikoinaan parani.

Selkä  oireili myös keskimmäistä odottaessa mutta ei äitynyt iskiakseksi.
Eli siis välissä monta selkävaivatonta vuotta kunnes noin kolmekymppisenä se alkoi vihoittelemaan.

Olin silloin treenannut salilla, että käynyt zumbassa, body pumpissa, stepissä ja pilateksessa,
olin siis varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa ikinä ja olin kevyempi kuin koskaan.
Silti se meni, siis selkä. Tein silloin konsulentin töitä ja raahasin tuote-esittelystä toiseen ständia ja isoa laukkua sekä jalkaani. Todellakin raahasin koska sillä ei pystynyt askeltamaan ollenkaan.
Lopulta se meni niin pahaksi etten kyennyt enää menemään edes autoon, koska olisi pitänyt tehdä inhottava kiertoliike ja istua matalalla. Jäin sairaslomalle. Söin jumalattomia määriä vahvoja särkylääkkeitä ja pystyin olemaan tasan yhdessä asennossa lattialla kivuttomana. Se oli kamalaa.
Jossain vaiheessa aloin käymään naprapaatilla, se oli aluksi hankalaa jo pelkän liikkumisen takia ja kivuliasta mutta jossain vaiheessa helpotti. En enää muista kauanko selkää/jalkaa podin mutta kuukausia,välillä parempi välillä pahempia.

Vähän myöhemmin tulin raskaaksi eikä selkä äitynyt koko aikana enää yhtä pahaksi kuin oli ollut  ja sainkin elää monta kivutonta vuotta kunnes alkoi jonkinasteinen helvettini joka jatkuu toistaiseksi vielä tänä päivänä.

Olin vuonna 2015 aloittanut uudessa työpaikassa vastuullisessa työtehtävässä.
Tykkäsin työstäni,  työtä oli paljon ja kaikki uuden oppiminen oli haastavaa ja vaatii hurjasti keskittymistä.
Jossain vaiheessa selkä alkoi kipuilla ja jouduin jäämään sairauslomalle. Olen aina ollut varovainen lääkkeiden suhteen, niin nytkin. Otin pienimmän mahdollisen annoksen särkylääkettä ja toivoin että kipu helpottuisi. Se vain jatkui. Sarauslomaa kirjoitettiin viikko kerrallaan ja työnantajalla oli varmaan haasteellista koittaa miettiä pestiäni, sillä työtehtäväni jaettiin paikalla olleiden työntekijöiden kesken ja se tietenkin lisäsi jokaisen työkuormaa. Palaan näihin tunnelmiin myöhemmin.

Olen loistavasti unohtanut jo osan tapahtumista tai niiden kulusta. Ehkä hyvä niin, kai se on jotain itsesuojelua. Ei jaksa muistaa kaikkea ikävää, eikä edes tarvitse.

Onneksi silloinen työterveys oli kattava ja pääsinkin asiantuntevalle ortopedille aika pian.
Selkä magneettikuvattin ekaa kertaa tammikuussa 2016. Toinen magneetti oli 5/2017, kolmas 9/2017 ja viimeisin nyt 8/2018.

Ekassa kuvauksessa tulos oli selvä, prolapsit L 4-5 ja 3-4 nikamien välissä. Pullistumat eivät olleet suuria mutta niistä kivualiaampi pullistui erittäin ikävään kohtaan. Selkä parani hiljakseen, ei täysin mutta niin että palauduin työkykyiseksi ja suoriuduin arjesta.Kävin välissä taas jumpissa ja syksyllä jopa sienessä ja luulin että olen päässyt vaivasta kunnes se alkoi taas, olisko se ollut talvella 2017.

Muistaakseni olin ottamassa uunipeltiä uunista ja jäätävä kipu lävitsi selästä pakaraan. Ihan pieni arkinen liike ja se oli siinä. Olihan noita pieniä vihlailuja aina joskus mutta niitä on kaikilla.
Selkä ei juuri varoittanut, se kiukustui kerrasta.

Edellisestä kerrasta viisastuneena otin lääkkeitä heti reilusti jotta saisin kivun hallintaan.
Pari viikkoa lääkitsin itseäni kunnes tilanne yht`äkkiä paheni. Kipu muuttui aivan järkyttäväksi, mikään lääke ei vienyt sitä kokonaan pois ja koko maailma pimeni. Minulla ei ole siltäkään ajalta kovin tarkkoja mielikuvia, kipu sumensi koko elämäni.Mutta kerron mitä muistan. Kipu oli niin sietämätön että jouduin nukkumaan vaatteet päällä kun en pystynyt ilman apua pukemaan, kello herätti minut aamulla tunti, paria  ennen kun halusin herätä, ihan siksi että otin lääkkeet jotta ne ehtivät vaikuttamaan ennenkuin oli noustava ylös. Vessassa käynti oli tuskaa, onneksi meillä oli kylpyamme sillä en pystynyt wc- pöntölle kunnolla istuutumaan ja pahimpina aamuina jouduin pissaamaan kylpyammeeseen, kun en pöntölle pystynyt.
Hassua että en kertominen nolottaa, mutta sitä sit se ei ollut. Mä vain koitin selviytyä.
En tiedä mitä päivät tein, kai  nukuin, lepäsin, kävelin ja yöt pyörin, valvoin, itkin ja nyyhkin.

Sitten yhtenä aamuna ei pissatessa tuntunut miltään, varasin ajan lääkäriin joka tutkimuksen tehtyään epäili Kauda Equinaa ja passitti mut sairaalaan. Taas tutkittiin ja todettiin, ettei alapää ole tarpeeksi puutunut, että lisää lääkettä ja kotiin. Just ja just pystyin laahustaen kävelemään. Se teki niin kipeää ettei mitään järkeä ja seuraavana päivänä oli pakko palata sairaalaan koska kipu vain paheni.
Mulle tehtiin  taas tutkimus, peräaukkoa myöten ja koska tuntoa vielä oli, ei ollut aihetta leikata.

Sain erittäin vahvoja opiaatteja ja mitä lie, vaan kivuista hävisi vain kevyesti terä hetkeksi,
vain palatakseen kohta vielä kauheampana. Jäin sairaalan päivystykseen yöksi, itkin ja valvoin. Hoitaja kävi luonani ja totesi että minulle on annettu suurin mahdollinen annos, eikä hän voi annosta lisätä vaikka kuinka rukoilin.
Muistan raahautuneeni yöllä vessaan ja siellä romahdin. Itkin ääneen, kipu on jotain ihan hirveää eikä kukaan pystynyt auttamaan minua edes sairaalassa vaikka rukoilin. Vessasta vuoteelleni raahautuessa lääkäri huikkasi  huoneestaan kuinka pärjäilen ja nyyhkytin etten pärjää.Sain kai säälistä jotain lääkettä  lisää ja jotenkin selvisin aamuun.

Aamulla mut vietiin pyörätuolilla röntgeniin. Huvitti, ihan oikeastiko ihan röntgenkuvauksen aikovat tehdä kun oli selvää että selässä on joku pahasti vialla eikä syyn selvittämiseen röntgen siihen auta, vaan magneetti. No koska röntgenkuvaus on halvempaa, se tehtiin.
Ei kai niistä kuvista sitten mitään löytynyt, magneettiin pääsin työterveyden kautta ja siellä oli silloin pari kolmekin eri pullistumaa joita tämä yksi pirulainen painoi hermojuurta.

Sairaalaan en halunnut jäädä koska en kokenut saavani sieltä riittävää hoitoa, kotona oli sentään oma sänky jossa valtavalla tyyny-peittovuorella sai hetkeksi sellainen asennon jossa sattui vähän vähemmän. Mutta vain vähän. Se kipu oli kuin olisi kokoajan veitsenterällä. Pienikin liike, ihan pieni, vaikka vain milloin, sai aikaan sellaisen sävärin että henki salpaantui. Piti olla ihan paikallaan, kokoajan.

Mun elämä rajoittui silloin sängyn ja sohvan välille. Varmaan katsoin kaikki mahdolliset saippuasarjat silloin kun jaksoin, mutta en muista niistä mitään. Olin jatkuvassa lääkehumalassa.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan söin 8 panacodia vuorokaudessa, lisäksi neuropaattiseen kipuun tarkoitettua lääkettä, vahvaa tulehduskipulääkettä, kipukynnystä nostavaa ja vatsansuojalääkettä ja kokoajan odotin milloin saan ottaa seuraavat lääkkeet koska kipu ei helpottanut hetkeksikään.
Tätä pahinta vaihetta kesti parisen viikkoa enkä muista siitä juuri mitään. Jatkuva lääketokkura saa lähimuistin katoamaan lähes kokonaan. Mutta sitten tuli se päivä kun pystyin jo vähän liikkumaan.
Se piristi ja antoi uskoa siihen että tästä selvitään.
Kipu ei suinkaan kadonnut kokonaan eikä lääkitys mutta pystyin jo lääkittynä vähän kävelemään ja se alkoi ruokkia paranemista sillä raitis ilma ja ulkoilu tekee aina hyvää.
Jopa kaupassa käynti oli ihan juhlaa.

Sairastamisen myötä hyvin pienetkin asiat saavat suuret mittasuhteet, hyvässä kuin pahassa.
Tarina jatkuu....

Onko sulla koskaan ollut selkävaivoja tai ootko kärsinyt kroonisesta kivusta?

Maiccu










.