Leikkaussuunnitelma välilevynpullistumalle

Ihanaa, että tänne on jo löytänyt monta lukijaa ♥ 

Kiitos ♥

Nyt on käyty tapaamassa hoitsua,  leikkaavaa neurokirurgia ja  

fyssaria ja oli hyvä, kattava käynti.

Mua ei ole koskaan leikattu, joten tämä preppaus oli ihan paikallaan.

Mennessäni Töölön sairaalaan, luulin että musta otetaan monta putkea verta 

mutta kuulema olen sen verran nuori ja hyväkuntoinen ettei tarvinnut. Hah.
En todellakaan ole näin raihnaisena tuntenut itseni nuoreksi vaikka olen sen nyt useaan kertaa kuullutkin eri tahoilta. 

Ehkä olen hoidettavaksi vielä nuori. Vaikken muuten enää olekaan.

(Huomaan että kävely on hidastanut hurjasti ja kyykin kuin vanhat ihmiset.)

Jonohoitaja kävi ensin perustietoja läpi. 

Olin netin kautta täyttänyt esitietolomakkeita useita kappaleita ja 

hoitsu tiedusteli perusasiat vielä kertaalleen. 

Kesken kuulustelun saapuikin leikkaava neurokirurgi Atte Karppinen ja 

hän kävi kanssani kuvat läpi ja kertoi leikkaussuunnitelman.

Nikamien välissä on irtonainen "pala" joka liikkuu ja ärsyttää hermojuurta. 

Se oli ihan yllätys, koska tähän asti oli puhuttu vain pullistumasta.

Mulla nikamat tekee kuulema hassun kulman ja on tärkeää että selkää
porataan oikeasta kohdasta, ettei operoida väärää nikamaa. 

Leikkaushaava tulee olemaan useamman sentin pituinen vaikka 

mikrokirurgiasta onkin kyse ja saan haavaan sulavat tikit.

Riskit ovat olemassa, kuten aina leikkauksessa ja niitä on useita:

verenvuoto, hermojuurivaurio, anestesiokomplikaatio, telkäydinkanavan vuoto

 näin muutama mainitakseni mutta koska tämän kivun kanssa eläminen ei ole vaihtoehto, 

on riskit hyväksyttävä. 

Ainahan on mahdollista ettei tilanne muutu paremmaksi, mutta ompahan ainakin kokeiltu.

Leikkaukseen meno jännittää kieltämättä, vaikka kaikki varmasti sujuukin hyvin.
Ihmismielei vain on sellainen, että kaikkea uutta pitää vähän jänskätä.

Neljä viidesta selkäleikatusta toipuu hyvin ja suurimman osan
hermokipu jää leikkauspöydälle.

Sitä odotellessa. 

Silti olen realisti, ihan siksikin että kipu on jatkunut jo yli 3 kk yhtäjaksoisesti 

ja jotain pysyviä vahinkojakin on saattanut syntyä. 

Mutta olen myös toiveikas ja toivon kuuluvani enemmistöön jota leikkaus auttaa ja 

mieluiten ilman komplikaatioita kiitos :) 

Sanoin neurokirurgille että leikkaa hyvin, hän kuulema tekee aina niin :)

Leikkaus itsessään tehdään sairaala Ortonissa ja se kestää noin tunnin.

Sairaalassa vietän vain vuorokauden, jos kaikki sujuu hyvin. 

Jo samana päivänä noustaan ylös ja aletaan kävelemään.

Kuulema vieraitakin saa jo illalla tulla, mutta tuskimpa tulee kun on niin lyhyt visiitti. 

Kaikista leikkausaineista on varmaan pää niin pökkyrällä,
että tuskin vierailusta paljon iloa olisi.

Fyssari pyörähti myös antamassa ohjeita toipilasaikaan, jota kestää 6 viikkoa. 

Niihin palailen sitten kun sen aika on. Nyt enää viikko leikkaukseen.

Maiccu

Mistä kaikki taas alkoi

Asiat tapahtuu silloin kun ne tapahtuu, halusit tai et. Olin aloittanut viime keväänä uudessa työssä omalla alallani ja nautin työstä valtavasti. Olin kauan etsinyt nimenomaan tätä työtä, työpaikan sijainti oli hyvä, mulla oli oma työhuone, kiva työyhteisö isossa yrityksessä, olin onnekas ja onnellinen työpaikasta.

Kesä oli kauneimmillaan, kun yhtenä aamuna en päässyt sängystä ylös. Jalan ojentaminen ja selän kiertoliike teki niin kipeää että meinas itku tulla. Selkä oli kieltämättä vähän oireillut pitkin kesää mutten kuunnellut sitä, koska ei ollut puhettakaan että olisin voinut sairastua. Olin vasta koeajalla ja tarkoitus tuurata kollegaa kokonainen kuukausi. Ei ollut aikaa kuunnella omia oireita, kielsin koko asian. Mutta se tapahtui silti.

Aloitin samantien kipulääkkeen isolla annoksella ja sain kivun jokseenkin hallintaan ja pään aivan sekaisin. Lääkäri määräsi samantien saikulle ja tiukkaa teki soittaa työnantajalle ja kertoa mikä oli tilanne. Kumpikin meistä varmaan oletti, että kyse on jostain viikosta, korkeintaan parista.

Itketti, ahdisti, pelotti. Tunnen itseni niin hyvin, että tiesin tasan mistä oli kyse. Kipu oli samanlaista kun aiemmin pahimmillaan, hermosärkyä ja se oli jälleen oikeassa jalassa, erityisesti pakarassa, alaselässä ja pohkeessa.
Se tuskin menisi ohi kovinkaan nopeasti ja ajoitus oli pahin mahdollinen.Voi itku.

Aamut alkoi kourallisella lääkkeitä ja koirat pääsivät ulos vasta kun lääkkeet alkoivat vaikuttamaan. Muutoin en olisi taipunut sen vertaa että olisin saanut koirille hihnat kaulaan, saati itselleni sukkia tai tossuja jalkaan. Yön jäljiltä selkä ja jalka olivat jäykkiä ja liikkuminen kivuliasta.
Liikkumisen myötä selkä vähän aina vetreytyy ja kun lääkkeet vaikuttavat, selviydyn kevyestä arjesta
kohtuullisesti.

Meillä oli jo pitkään ollut harkinnassa uusien patjojen hankinta ja nyt siihen oli taas jälleen kerran aihetta. Päädyimme Ikean moottoroituihin patjoihin, jotka osoittautuivat hyväksi hankinnaksi.
Patja on selälle juuri sopivan "kova" ja kun sitä pystyy säätämään istuvampaan asentoon helpottaa kipujen kanssa nukkumista. Jotenkin sitä ajatteli, että jospa patjojen hankinta edesauttaa toipumista.

Viikot kuluivat ja sairausloma jatkui parin viikon pätkissä. Työnantaja ei voinut odottaa paluutani, koska työt eivät odota ja tilalleni palkattiin uusi vakituinen. Sain tästä ilmoituksen ja samalla kerrottiin että oma työtehtäväni ja toimipisteen sijainti selviää kun tiedetään milloin palaan takaisin.
Ymmärrän täysin työnantajaa, hyvä että regoivat nopeasti sillä minulla on toisenlainen kokemus myös takana ja se sai työyhteisössä aikaan jopa silmitöntä raivoa minua kohtaan vaikka syy taikka vastuu töiden organisoimisesta olikin esimiehellä. Mutta silti se myös tuntui epäreilulta. Eikö riitä että jouduin kärsimään ties monennetta kertaa näistä kivusta, jotka rajoittavat elämää, puhumattakaan että  joudun vielä menettämään uuden kivan työpaikankin?

Tai, onhan mulla työpaikka mutta jos tuleva työtehtävä ei ole mieleiseni taikka sijainti hankala, se ei kovinkaan motivoi ja haluan kuitenkin jo tässä iässä suhtautua työpaikkaan hyvinkin sitoutuneesti.
Lisästressiä jo valmiiksi stressaantuneelle mielelle ja keholle.
Siksipä olen kovasti koittanut harjoitella tietoista keskittymistä vain tähän hetkeen ja fokusoinut ajatukset vain leikkaukseen ja toipumiseen, koska minä olen tärkein. Selän paraneminen ja kuntouttaminen ovat tärkeimpiä.
Se on kyllä toisinaan helpommin sanotttu kuin tehty, mutta yritän.

Magneetissa käytyäni selästä tehtiin selvä löydös, sekä radiologi että fysiatri olivat sitä mieltä että -L4-5 välissä on pullistuma joka painaa hermojuurta ja fysiatrin toimesta syyskuussa, sain lähetteen Töölön sairaalaan neurokirurgille.
Kutsua sairaalaan odottelin kuukauden päivät.
Kun se tuli, asiat alkoivat edetä suht nopeasti.
Töölön sairaalan neurokirurgian poliklinikalla nuori mieslääkäri tutki ja keskusteli kanssani, kertoi että minut leikataan kiireellisenä koska olen velä työikäinen ja nuori. Mikä helpotus, itkuhan siinä pääsi pitkästä epätietoisuudesta ja helpotuksesta.

Leikaus tehtäisiin kuulema n 3 viikon kuluessa ja kaikki riskit käytiin läpi. Palaan niihin myöhemmin. Noin viikkoa ennen saisin ajan vielä hoitoryhmän tapaamiseen eli tapaisin hoitajan ja leikkaavan kirurgin, joiden kanssa leikkaus käytiin läpi ja tehtäisiin tarvittavat tutkimukset.

14 vrk myöhemmin sain ajan tähän tapaamiseen ja leikkausajan joka oli 26 vrk leikkauspäätöksestä, eli n 3 viikon viikon kuluessa piti aika hyvin paikkaansa.

Tällä hetkellä odotan vielä hoitoryhmän tapaamisesta, se on huomenna. Kerron lisää tilanteesta siellä käytyäni.

Maiccu

Liikkumisen ilot ja surut

Koska mun kokemus liikkumisesta kipeällä selällä/koivella on nyt ollut hyvä ja voimaannuttava, 

jaan vähän sitä teille. Ehkä jollekin, jonka iskias meinaa halvannuttaa-on tästä hyötyä.

Sain muuten uuden SUUNTO-merkkisen aktiivisuusrannekkeen, josta oon tykännyt tosi paljon!

Jos kiinnostusta on niin voin tehdä siitä oman erillisen postauksen jossain kohtaa?

Sain niin hyvän tarjouksen lähisalilta loppukesästä,
että en jäänyt miettimään vaan tartuin tilaisuuteen heti vaikkei ollut haisuakaan kuin monta kertaa sinne kykenen menemään.

Nyt takana pari kuukautta salia ja hyvin kevyttä jumppaa, sekä lukuisia ajatuksia siitä miksi ylipäätään taukoa liikunnassa pidin. Pidän paljon enemmän siitä Maicusta joka liikkuu ja on energisempi, kun siitä joka väsyy helposti ja hautautuu sohvan nurkkaan. Sen lisäksi että liikunta tekee hyvää kropalle, se tekee sitä myös mielelle ja joka kerta olen tullut salilta hyväntuulisena kotiin.

Tähän asti mun treenit ovat toki vain koostuneet reippaasta kävelystä tai vain kävelystä (kehoa kuunnellen) juoksumatolla, cross trainerista, porraskävelystä, pilateksesta, syvävenyttelystä ja joogasta .
Salitreenissä oon keskittynyt yläkroppaan ja jalkoihin niinä päivinä kun se on ollut kivulta mahdollista, selkää en uskalla tehdä luonnollisesti tässä tilassa ollenkaan vaikka sitä pitäisikin vahvistaa.
Sen aika tulee vielä.

Tämä omaa kroppaa kuuntelemalla liikkuminen on ollut hyväksi, vaikka se ei iskiasta olekaan parantanut. Voin vain kuvitella kuinka paha se olisi ilman liikuntaa.
Senkin kun olen kokenut, etten pysyynyt liikkumaan yhtään edes lääkittynä.

Kevyttä venyttelyä vähintääkin joka päivä ja reippaasti askelia.

Mieluiten talsisin sen 10000 joka päivä, mutta jokainen askel on kotiinpäin vaikka vähän kipeääkin tekeekin . Toisaalta en ilman vahvaa kipulääkitystä liikkuisi yhtään, joten....

Toki hyvä pitää myös lepopäiviä, mutta liikunta ei pahenna jos ei parannakaan eli

on aina hyväksi.

Selkään on piikitetty kortisonia, turhaan, kuvattu magneetissa ja löydöksien jälkeen sain
viimein tiedon että se on syytä leikata. Tänään sain jo leikkauspäivänkin joka parin viikon päästä.
Oon niin helpottunut. Vaikka se ei takaa kivutonta loppuelämää, on mahdollisuus että vaiva pysyy poissa kokonaan.

Ilman jatkuvaa lääkitystä en ole selvinnut, kipu on niin lamaannuttava pakarasta nilkkaan asti, 

että ilman kipulääkettä en olisi selvinnyt yhdestäkään päivästä saati pystynyt liikkumaan. 

Ikävää että vain lääkittynä pystyy liikkumaan, mutta se on ainoa tie eteenpäin. 

Jokainen jolla ollut iskias tai noidannuoli tietää kuinka kipu halvaannuttaa. 

Olen myös meditoinut, koska uskon kehon ja mielen yhteyteen - kun mieli on rauhallinen, rauhoittuu kroppakin. Ihana ystäväni on myös energia hoitanut minua ja uskon että näillä kaikilla on vaikutusta siihen että olen selvinnyt näinkin hyvin tämän kivun kanssa.

Syömisten suhteen mennään terveellisellä, mutta rennolla otteella. 

Paljon marjoja, hedelmiä ja kasviksia ♥
Toki herkuteltukin on, enemmän kuin laki sallii mutta täältä noustaan vielä.

Onko siellä selkävaivaisia?
Entä ootko syksyn myötä aloittanut jotakin uutta harrastusta tai käytkö säännöllisesti jumpissa/salilla?

Maiccu

Onnenpäivä

Viime torstaina oli mulle onnenpäivä ja tai ainakin juuri nyt toivon niin. Pääsin tuskallisen kolmen kuukauden odottelun jälkeen vihdoin neurokirurgille leikkausarvioon ja rukouksiini vastattiin,
minut leikataan kiireellisenä kolme viikon kuluessa. Luojan kiitos.

Tätä tilannetta edeltää noin 3 vuoden ajanjakso, jossa olen mennyt ylös alas niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt on aikaa purkaa sitä.Jos tunnet minut, tutustut ehkä minussa aivan uuteen puoleen tai jos kärsit samasta vaivasta, toivon voivani olla vertaistukena tässä helvetillisessä vaivassa.

Palataanpa siihen mistä kaikki alkoi. Toki kaikkea en millään muista, mutta ihan ensimmäinen iskiakseni oli  kun olin 16-17. Esikoiseni oli tuolloin 1/2-vuotias ja heräsin yhtenä aamuna aivan järkyttävään selkä- ja jalkakipuun. Lääkäri antoi tuomioksi iskiaksen ja muistan että sanoin hänelle sen olen mummojen vaiva ja hän naurahti, että me rapistutaan nykyään niin nuorena.
Todellako? Kun menin kotia, olin postin mukana saanut Yvec Rocherilta kirjeen joka sisälsi näytteen ryppyvoidetta. Mietin, rapistun nuorena tosiaan.Heh.
Mitään mielikuvaa ei ole kuinka vaiva aikoinaan parani.

Selkä  oireili myös keskimmäistä odottaessa mutta ei äitynyt iskiakseksi.
Eli siis välissä monta selkävaivatonta vuotta kunnes noin kolmekymppisenä se alkoi vihoittelemaan.

Olin silloin treenannut salilla, että käynyt zumbassa, body pumpissa, stepissä ja pilateksessa,
olin siis varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa ikinä ja olin kevyempi kuin koskaan.
Silti se meni, siis selkä. Tein silloin konsulentin töitä ja raahasin tuote-esittelystä toiseen ständia ja isoa laukkua sekä jalkaani. Todellakin raahasin koska sillä ei pystynyt askeltamaan ollenkaan.
Lopulta se meni niin pahaksi etten kyennyt enää menemään edes autoon, koska olisi pitänyt tehdä inhottava kiertoliike ja istua matalalla. Jäin sairaslomalle. Söin jumalattomia määriä vahvoja särkylääkkeitä ja pystyin olemaan tasan yhdessä asennossa lattialla kivuttomana. Se oli kamalaa.
Jossain vaiheessa aloin käymään naprapaatilla, se oli aluksi hankalaa jo pelkän liikkumisen takia ja kivuliasta mutta jossain vaiheessa helpotti. En enää muista kauanko selkää/jalkaa podin mutta kuukausia,välillä parempi välillä pahempia.

Vähän myöhemmin tulin raskaaksi eikä selkä äitynyt koko aikana enää yhtä pahaksi kuin oli ollut  ja sainkin elää monta kivutonta vuotta kunnes alkoi jonkinasteinen helvettini joka jatkuu toistaiseksi vielä tänä päivänä.

Olin vuonna 2015 aloittanut uudessa työpaikassa vastuullisessa työtehtävässä.
Tykkäsin työstäni,  työtä oli paljon ja kaikki uuden oppiminen oli haastavaa ja vaatii hurjasti keskittymistä.
Jossain vaiheessa selkä alkoi kipuilla ja jouduin jäämään sairauslomalle. Olen aina ollut varovainen lääkkeiden suhteen, niin nytkin. Otin pienimmän mahdollisen annoksen särkylääkettä ja toivoin että kipu helpottuisi. Se vain jatkui. Sarauslomaa kirjoitettiin viikko kerrallaan ja työnantajalla oli varmaan haasteellista koittaa miettiä pestiäni, sillä työtehtäväni jaettiin paikalla olleiden työntekijöiden kesken ja se tietenkin lisäsi jokaisen työkuormaa. Palaan näihin tunnelmiin myöhemmin.

Olen loistavasti unohtanut jo osan tapahtumista tai niiden kulusta. Ehkä hyvä niin, kai se on jotain itsesuojelua. Ei jaksa muistaa kaikkea ikävää, eikä edes tarvitse.

Onneksi silloinen työterveys oli kattava ja pääsinkin asiantuntevalle ortopedille aika pian.
Selkä magneettikuvattin ekaa kertaa tammikuussa 2016. Toinen magneetti oli 5/2017, kolmas 9/2017 ja viimeisin nyt 8/2018.

Ekassa kuvauksessa tulos oli selvä, prolapsit L 4-5 ja 3-4 nikamien välissä. Pullistumat eivät olleet suuria mutta niistä kivualiaampi pullistui erittäin ikävään kohtaan. Selkä parani hiljakseen, ei täysin mutta niin että palauduin työkykyiseksi ja suoriuduin arjesta.Kävin välissä taas jumpissa ja syksyllä jopa sienessä ja luulin että olen päässyt vaivasta kunnes se alkoi taas, olisko se ollut talvella 2017.

Muistaakseni olin ottamassa uunipeltiä uunista ja jäätävä kipu lävitsi selästä pakaraan. Ihan pieni arkinen liike ja se oli siinä. Olihan noita pieniä vihlailuja aina joskus mutta niitä on kaikilla.
Selkä ei juuri varoittanut, se kiukustui kerrasta.

Edellisestä kerrasta viisastuneena otin lääkkeitä heti reilusti jotta saisin kivun hallintaan.
Pari viikkoa lääkitsin itseäni kunnes tilanne yht`äkkiä paheni. Kipu muuttui aivan järkyttäväksi, mikään lääke ei vienyt sitä kokonaan pois ja koko maailma pimeni. Minulla ei ole siltäkään ajalta kovin tarkkoja mielikuvia, kipu sumensi koko elämäni.Mutta kerron mitä muistan. Kipu oli niin sietämätön että jouduin nukkumaan vaatteet päällä kun en pystynyt ilman apua pukemaan, kello herätti minut aamulla tunti, paria  ennen kun halusin herätä, ihan siksi että otin lääkkeet jotta ne ehtivät vaikuttamaan ennenkuin oli noustava ylös. Vessassa käynti oli tuskaa, onneksi meillä oli kylpyamme sillä en pystynyt wc- pöntölle kunnolla istuutumaan ja pahimpina aamuina jouduin pissaamaan kylpyammeeseen, kun en pöntölle pystynyt.
Hassua että en kertominen nolottaa, mutta sitä sit se ei ollut. Mä vain koitin selviytyä.
En tiedä mitä päivät tein, kai  nukuin, lepäsin, kävelin ja yöt pyörin, valvoin, itkin ja nyyhkin.

Sitten yhtenä aamuna ei pissatessa tuntunut miltään, varasin ajan lääkäriin joka tutkimuksen tehtyään epäili Kauda Equinaa ja passitti mut sairaalaan. Taas tutkittiin ja todettiin, ettei alapää ole tarpeeksi puutunut, että lisää lääkettä ja kotiin. Just ja just pystyin laahustaen kävelemään. Se teki niin kipeää ettei mitään järkeä ja seuraavana päivänä oli pakko palata sairaalaan koska kipu vain paheni.
Mulle tehtiin  taas tutkimus, peräaukkoa myöten ja koska tuntoa vielä oli, ei ollut aihetta leikata.

Sain erittäin vahvoja opiaatteja ja mitä lie, vaan kivuista hävisi vain kevyesti terä hetkeksi,
vain palatakseen kohta vielä kauheampana. Jäin sairaalan päivystykseen yöksi, itkin ja valvoin. Hoitaja kävi luonani ja totesi että minulle on annettu suurin mahdollinen annos, eikä hän voi annosta lisätä vaikka kuinka rukoilin.
Muistan raahautuneeni yöllä vessaan ja siellä romahdin. Itkin ääneen, kipu on jotain ihan hirveää eikä kukaan pystynyt auttamaan minua edes sairaalassa vaikka rukoilin. Vessasta vuoteelleni raahautuessa lääkäri huikkasi  huoneestaan kuinka pärjäilen ja nyyhkytin etten pärjää.Sain kai säälistä jotain lääkettä  lisää ja jotenkin selvisin aamuun.

Aamulla mut vietiin pyörätuolilla röntgeniin. Huvitti, ihan oikeastiko ihan röntgenkuvauksen aikovat tehdä kun oli selvää että selässä on joku pahasti vialla eikä syyn selvittämiseen röntgen siihen auta, vaan magneetti. No koska röntgenkuvaus on halvempaa, se tehtiin.
Ei kai niistä kuvista sitten mitään löytynyt, magneettiin pääsin työterveyden kautta ja siellä oli silloin pari kolmekin eri pullistumaa joita tämä yksi pirulainen painoi hermojuurta.

Sairaalaan en halunnut jäädä koska en kokenut saavani sieltä riittävää hoitoa, kotona oli sentään oma sänky jossa valtavalla tyyny-peittovuorella sai hetkeksi sellainen asennon jossa sattui vähän vähemmän. Mutta vain vähän. Se kipu oli kuin olisi kokoajan veitsenterällä. Pienikin liike, ihan pieni, vaikka vain milloin, sai aikaan sellaisen sävärin että henki salpaantui. Piti olla ihan paikallaan, kokoajan.

Mun elämä rajoittui silloin sängyn ja sohvan välille. Varmaan katsoin kaikki mahdolliset saippuasarjat silloin kun jaksoin, mutta en muista niistä mitään. Olin jatkuvassa lääkehumalassa.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan söin 8 panacodia vuorokaudessa, lisäksi neuropaattiseen kipuun tarkoitettua lääkettä, vahvaa tulehduskipulääkettä, kipukynnystä nostavaa ja vatsansuojalääkettä ja kokoajan odotin milloin saan ottaa seuraavat lääkkeet koska kipu ei helpottanut hetkeksikään.
Tätä pahinta vaihetta kesti parisen viikkoa enkä muista siitä juuri mitään. Jatkuva lääketokkura saa lähimuistin katoamaan lähes kokonaan. Mutta sitten tuli se päivä kun pystyin jo vähän liikkumaan.
Se piristi ja antoi uskoa siihen että tästä selvitään.
Kipu ei suinkaan kadonnut kokonaan eikä lääkitys mutta pystyin jo lääkittynä vähän kävelemään ja se alkoi ruokkia paranemista sillä raitis ilma ja ulkoilu tekee aina hyvää.
Jopa kaupassa käynti oli ihan juhlaa.

Sairastamisen myötä hyvin pienetkin asiat saavat suuret mittasuhteet, hyvässä kuin pahassa.
Tarina jatkuu....

Onko sulla koskaan ollut selkävaivoja tai ootko kärsinyt kroonisesta kivusta?

Maiccu










.